Archive for 2017
Voittaja 2017
Messarin sunnuntaipäivän aluksi käväisin ihanan Nemo-havannan kanssa pentunäyttelyssä, jossa se oli Jenna Leinon arvostelemana PU2 voittaen kuitenkin oman luokkansa.
Loppupäivä sujuikin hyvin tiibettiläisissä merkeissä, kun ensin tibbejen arvostelun (Dakille PU"5") ajan piilottelimme Tarjalle yhdessä hankkimaamme lahjaa milloin missäkin ja kun rotukehän loputtua aloimme kahvittelemaan, pääsin jännittämään vielä ison kehän katsomoon, sillä Daki pääsi vielä junior handlerien SM-finaaliin vantaalaisen Jannyn kanssa.
 |
| Kuva: Isabella Fagertsröm |
 | ||
Kuva: Isabella Fagertsröm
|
 |
| Kuva: Sami Osenius |
 |
| Kuva: Isabella Fagerström |
Samaan aikaan tibbekehällä juotiin
Kolmen päivän turneen päätteeksi illalla, väsyneenä, liikuttuneena, monet kerrat ilosta itkeneenä ja taas uudelleen meikanneena, onnellisena ja sokerihumalassa juuri ennen Best In Shown valintaa, silmät silti liikutuksesta kosteina sitten marssimme Tarjan ja Leevin perässä isoon kehään palkintoa hakemaan. Hetki, jonka tulen muistamaan ikuisesti.
Pohjoismaiden Voittaja 2017
Havannoista, sen koommin kuin tiibettiläisistäkään ei ikävä kyllä kertynyt kuvamateriaalia jälkipolville julkaistaviksi, mutta seuraavaksi oli vuorossa Tarjan Vuolasvirtapalkinnon haku isossa kehässä. Pohdimme, mikä pojista saisi edustaa Tarjan kanssa ja tulimme lopulta siihen tulokseen, että Daki lähtee hakemaan palkintoa. Poika kiillotettiin ja hienoltahan ne näyttivät! Onnea!
Helsingin Voittaja 2017
Helsingin-voittaja -näyttely taisi olla tänä vuonna ainoa, jossa Dakin hihnan päähän pääsi joku muu kuin minä. Syy tähän oli samaan aikaan kohdalleni tarjoutunut micro:bit -koulutus, jonne osallistui meidän koulultamme kahden open lisäksi kaksi huipputaitavaa oppilasta.
Tibbet arvosteli Natasa Blanusa ja Tilda Rinne oli ystävällisesti lupautunut Dakin viemään kehään. Emme tienneet tuomarista mitään etukäteen,mutta aikataulutoiveiden kera ilmomme matkaan silti lähti. Aikataulutoiveeseemme ei tietenkään vastattu haluamallamme tavalla, joten niinpä meitsi meni kiltisti koulutukseen (joka oli kyllä huikea!) ja Daksu valjastettiin Tildan ohjaksiin. Blanusa kuitenkin etsi aivan toisenlaista koiraa kuin Daki, ja niinpä upea parivaljakko sai tyytyä pelkkään eriin ilman kilpailuluokkasijoitusta. Miljoonat kiitokset Tildalle, näytitte upeilta yhdessä, kun katsoin salaa tibbekehästä liveä koulutuksen ohessa.
Koulutuksen jälkeen ehdin parahultaisiksi Lyytin kanssa edustamaan yhdistystämme Koirat Kasvatus- ja Kuntoutustyössä ry ständille, jonka olimme saaneet Messukeskuksen expoalueen Hyötykoiraosioon. Lyytillä kävi paljon rapsuttelijoita ja saimme ihan kivasti jaettua tietoa ja innostusta koira-avusteista työskentelyä kohtaan.
Tarjan Leevi-papparainen oli kuitenkin kiivennyt ROP-veteraaniksi tibbeissä ja niinpä jäimme porukalla sitä kannustamaan. Se kannatti, sillä Annukka Paloheimo valitsi sen koko näyttelyn kauneimmaksi veteraaniksi! Miljoonat onnittelut Tarjalle!
Pentukuumeen kourissa!
Kävimme katsomassa Dakin kasvattajan pentuja, tarkemmin sanottuna Dakin puolisisaruksia Fabulous Teddy's kennelissä Mäntsälässä. Voi taivas, miten ne olivat hienoja (ja tietysti söpöjä <3)
Kuvat puhukoot puolestaan, turhat lätinät siis pois.
Voi mitä rakkausotuksia, vai mitä?
Pupseja on siis kolme, kaksi tyttöä ja yksi poika (joka muuten etsii nättelyistä ja turkinhoidosta innostunutta kotia... ;) )
Ja viimeiseksi ne himotutut seisomakuvat.. Täytyy kyllä todeta, että armas aviomieheni on turkasen lahjakas pennunseisottaja!
 |
Varattu musta tyttö Saga |
 |
| Varattu mustavalkea Esteri-tyttönen |
 |
| Vielä vapaa, aivan ihana poika! Kunpa meillä ei olisi koiraluku täynnä! Kyösti on uperlupaava, vietikäs, peloton ja kontaktinhakuinen nuorimies. |
Mikä pennuista sytytti sinua eniten kuvien ja ulkonäön perusteella?
Onko itselläsi pentukuumetta?
Miten sitä voisi lievittää parhaiten pentua hankkimatta?
Viikonloppu Narvassa
Kesäloman viimeisenä viikonloppuna reissattiin Mikki-havannan ja tämän omistajan Jaanan kanssa Virooon, Narvaan, ihan siihen Äiti-Venäjän rajan tuntumaan. Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja asukkaista yli 90% puhuu äidinkielenään venäjää.
Narvaan on matkaa Tallinnasta rapiat 200 kilometriä ja EU:n rahoittamaa, hyväkuntoista tietä pitkin matka taittui vähän vajaat kahdessa ja puolessa tunnissa. Matkan varrella oli pari huoltoasemaa, muutama kylmäasema sekä joitakin kyliä, joihin emme ehtineet pysähtyä.
Läksimme siis matkaan tutun, turvallisen ja loistavan reissukaverin Jaanan kanssa perjantai-iltana. Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa ikinä, miten matkanteko koirien kanssa onnistuisi Eckerö Linen laivoilla. Laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana kello 21.45 ja koiran sai jättää autoon kolmituntisen matkan ajaksi. Koiran olisi saanut myös lisämaksusta ottaa mukaan laivaan hengailemaan, mutta päätimme jättää Mikin autoon ja pyysimme päästä viileään kohtaan laivassa. Ajattivat meidät piippuhyllylle kannen 5 korkeudelle. Laivamatka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä useimmat baarit olivat kiinni, matkustajia oli vähän ja kauppojakaan ei ollut koluttavaksi asti. Lisäksi unohdin kirjan ja läppärin kotiin. Positiivista Tallinkiin verraten oli kyllä se, että kiinniolevassa baarissa oli oikein mukavaa torkkua loppumatka, kunnes vihdoin kuulutettiin, että Tallinnassa ollaan.
Kipin kapin laivasta päästyämme kurvailimme yöksi Tallink Pirita Spa-hotelliin, joka on tullut minulle tutuksi jäätävän isosta koiramaksustaan (tällä kertaa 37 €) ja huonosta tuuristamme huoneen sijainnin suhteen. Tälläkin kertaa saimme roudata tavarat ja koiran ensin rappuja ylös, sitten pari sataa metriä pitkän käytävän toiseen päähän ja vieeeelä kerran kapeat kierreportaat ylös toivoen, että Mikillä ei olisi aamulla esimerkiksi ripulia tai muutoin kovin kauheaa kiirettä päästä ulos.
Huoneessamme oli varsin tiivis tunnelma: huone oli tukahduttavan kuuma, sänky oli korkeintaan noin 140cm leveä ja hiekkaisella kokolattiamatolla oli kuraisia kengänjälkiä. Olimme kuitenkin aivan liian väsyneitä puuttumaan asiaan ja nukkumatti tuli hyvinkin pian. Sitäpaitsi tavaroiden kuskailu ympäri hotellia ei houkutellut enää ollenkaan. Unta odotellessamme luimme tästä Neuvostoliiton aikoja henkivästä arkkitehtonisesta kummajaisesta sen verran, että hotelli rakennettiin 80-luvulla järjestettyjen Moskovan olympialaisten purjehduslajeja varten ja ilmeisesti osa huoneista on remontoitu, joten meille sattui hyvä tuuri: pääsimme alkuperäisessä loistossaan olevaan huoneeseen, jossa oli kylpyhuoneessa hienot retrohenkiset tummansiniset kaakelit sekä kullankeltainen vessanpönttö ja lavuaari.
Aamulla heräsimme synkähköön mutta sateettomaan aamuun ja käytettyämme Mikin ulkona pääsimme oikein kelvollisen aamiaispöydän ääreen. Sitten Mikkiläinen pesulle, föönaukseen ja lopuksi aloitimme jälleen pitkän vaelluksemme kohti ulko-ovea maallisen omaisuutemme kera. Hihkaisimme vastausta koskaan saamatta hilpeät heipat samalle respantädille, joka lähestulkoon yhtä tympeänä ja vähäsanaisena kirjasi meidät sisään kuusi tuntia aikaisemmin.
Runsaan kolmen tunnin kuluttua saavuimme näyttelypaikalle Narvan Vana-Olginaan, joka osoittautui superihanaksi, vehreäksi camping-alueeksi, jonka kaunis puistoalue oli viikonlopuksi varattu näyttelyn käyttöön. Paikka on kyllä heittämällä yksi kauneimmista näyttelypaikoista, joissa olen käynyt. Maksettuamme kolmen euron parkkilipun, meidät ohjattiin mutaiselle pellolle hevosaitauksen viereen parkkiin, josta sitten rullasimme Mikin kehänlaidalle, josta löytyikin heti mukavia suomalaisia kilpakumppaneita. Olimme siis reissussa ainoastaan Mikin kanssa, toiveenamme saada sille Eestin SERT ja sitä myötä Eestin muotovalion arvo. Tämä tavoite täyttyi heti ensimmäisenä päivänä, kun Mikki voitti urokset, sai haluamamme sertifikaatin ja oli lopulta rotunsa paras.
Täytyy muuten vielä mainita, että urheiluhenki kehän laidalla oli kerrassaan loistava. Mekin pääsimme pakoon sadetta "kilpailijan" telttaan, jossa lopulta oli viisi koiraa, yhdeksän ihmistä ja hervottoman hilpeä ja innostava tunnelma! Tämä ei valitettavasti ole aina itsestäänselvää eräiden rotujen kehien laidalla. Ihmiset, näytteilleasettajat, kehäsihteerit, parkkipojat,tuomarit, makkaranmyyjät ja muut tyypit tekevät näyttelyiden ja harrastusen fiiliksen ja joskus sitä toivoisi, että muistettaisiin, että koiranäyttelyt ovat vain harrastus ja ne "väärän leirin" ihmisetkin ovat ihmisiä, jotka harrastavat koiria ilokseen ja rentoutuakseen, eivät vihollisia, joita vastaan on käytävä vähintään kylmää sotaa.
Näyttelypaikalla oli siis vaikka mitä oheisjuttuja: tarvikemyyjä, hieno valokuvauspaikka, hevosratsastusta, kanoja, uimaranta, kalastuspaikka, lehmiä, pari laivaa, lapsille keinu... Halutessaan paikanpäältä olisi varmaan voinut vuokrata tasakylkisen komion mallisen pikku mökinkin, niin kehään olisi päässyt suoraan ovelta.
Koska näyttelypaikka oli niin kiva, päätimme jäädä ryhmiin. Kello alkoi olla jo lounas, joten suuntasimme alueen ainoaan ruokapaikkaan, jossa myytiin jotain grillieväitä, sämpylää, pullaa ja kahvia. Minä otin lihaa juustokastikkeessa perunoilla ja Jaana kanaa samoilla lisukkeilla. Lisäksi annokseen kuului jonkin sortin hapankaalisalaatti. Perunat olivat hyvin öljyisiä sekä al dente ja liha ja kana olivat jauhelihapihvejä, makuelämys vailla vertaa. Perunat ja salaatti jäivät lautaselle, mutta tunnelma ainokaisen, noin 10-metrisen pöydän ääressä oli hyvä ja lihasta ei tullut vatsanväänteitä!
Ryhmäkilpailusta ei tullut sijoitusta, mutta saimme makoisat naurut kaatosateessa ja ukkosessa hittimusan tahtiin käydyistä rivakoista ryhmäkilpailuista. Kamat märkinä starttailimme automme kohti hotelli Ingeriä, jonka oletimme olevan ihan OK.
Myös Ingerissä oli tympeä ja vähäpuheinen respa, kokolattiamatot ja trooppisen kuuma ilmasto. Näkymät huoneesta olivat viereisen talon parkkipaikalle sekä kadulle, jossa sijaitsi naapurihotelli, joka menee kokeiluun, jos joskus vielä Narvaan eksymme. Pikaisen shoppailu- ja ruokailupiipahduksen jälkeen olimme valmista kauraa nukkumaan, joskin yöunet olivat hyvin katkonaiset kuumassa huoneessamme, siitä huolimatta, että ikkuna oli auki.
Aamusella heräilimme kaikessa rauhassa. Ajatuksenamme nimittäin oli, että jos sataa, lähdemme Tallinnaan viettämään pyhäpäivää, mutta mikäli ei, käydään vielä näyttelyssä. Aamulla taivas oli lyijynharmaa, mutta ei satanut, joten Mikin ulkoilutettuamme, pestyämme ja föönattuamme suunnistimme toiveikkaana aamiaiselle seuraten melkoisen kovalla soivia listahittejä paikkaan, josta ravintola löytyi.
Aamiaisella oli tarjolla juotavaa jugurttia sekä viileäksi jääneitä lämpimiä ruokia: nakkeja, sianlihapullia, munakokkelia ja harmaata parsakaalia sekä perinteisiä juustoja ja leikkeleitä paahtoleivän, ja vain paahtoleivän, kera. Aamiaisen kylkiäiseksi sai ottaa kääretorttua (sokerikakkupohja ja makeuttamatonta kermavaahtoa), ananasta ja hunajamelonia. Lisäksi saimme katsoa, kun aamiaistarjoilija sätti keittiötyöntekijää kovaan ääneen avonaisen tiskin takana. Paahtoleivät syötyämme koitimme toipua huonosta omatunnosta aiheuttamaamme ruokahävikkiä kohtaan, haimme Mikin sekä tavaramme ja palautimme huoneen avaimen respalle. Ennen näyttelyyn menoa kaasutimme eilisestä viisastuneena Rimiin ostamaan lounaaksi paistopisteen herkkuja ja saavuimme kehälle puolisen tuntia ennen havannankoirien alkua.
Havannankoirat arvosteli romanialainen all-rounder -tuomari Petru Muntean ja Mikki päätyi jo toiseen otteeseen rotunsa parhaaksi! Voi ilon päivää! Arvostelussa luki pelkkää hyvää, josta olimme kovin iloisia, vaikka toki tiedostamme Mikin virheet itsekin. Kohtasimme näyttelypaikalla vielä virolaissyntyisen, jenkkitaustaisen kauniin tiibetinterrieripennun omistajineen. Tokihan pentua piti päästä lääppimään ja sörkkimään, tykkäsin pojasta kovasti: kaunis, vankka, neliömäinen ja reipas nuori mies! Pentu oli ollut ROP-baby ja myöhemmin luimme sen voittaneen koko näyttelyn BIS-babyn.
Laiva lähti jo puoli seitsemältä, joten emme jääneet ryhmiin, vaan karautimme Tallinnaan, missä huomasimme, että D-terminaalin lähellä oleva Rimi ja sen Hese ovat remontissa. Harmi juttu, sillä olisimme halunneet tasalaatuisen ruuan nimissä käydä Hesellä syömässä sekä Rimin eläinkaupassa hihnaostoksilla.
Laivaan päästyämme kirmasimme pikku lampaiden lailla kahvilaan ja tilasimme "mehevät pekonihampurilaiset", jotka valitettavasti jatkoivat reissumme tahatonta ruokateemaa, eli kulinaristista kauhua. Pihvien liha oli kaiketi päässyt pilaantumaan, sillä se maistui ja haisi niin kiintoisalta, että syömättä jäi. Syötyämme sämpylän ja ranskalaiset pihvin ympäriltä hoksasimme, että olisihan niistä ehkä voinut valittaa. No, ensi kerralla sitten. 0/5, Eckerö Line! Loppumatkan kuuntelimme kontekstissaan ihan taitavahkoja karaokelaulajia, keskustelimme lahtelaisen mieshenkilön kanssa paperikoneiden asentamisesta ja Riikan automuseosta sekä siitä, että "koiranäyttelykieli" kuulostaa Paperikonemiehen mielestä latinalta.
Kuten aina, hyvätkin reissut loppuvat joskus ja muistot jäävät elämään. Narvan reissusta päällimmäisenä tullaan varmasti meidän keskuudessamme muistamaan Mikin valioituminen, ihana ja kannustava urheiluhenki havannakehällä, huonot hotellivalinnat, mielenkiintoiset ruoka-annokset sekä itse Paperikonemies.
Läksimme siis matkaan tutun, turvallisen ja loistavan reissukaverin Jaanan kanssa perjantai-iltana. Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa ikinä, miten matkanteko koirien kanssa onnistuisi Eckerö Linen laivoilla. Laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana kello 21.45 ja koiran sai jättää autoon kolmituntisen matkan ajaksi. Koiran olisi saanut myös lisämaksusta ottaa mukaan laivaan hengailemaan, mutta päätimme jättää Mikin autoon ja pyysimme päästä viileään kohtaan laivassa. Ajattivat meidät piippuhyllylle kannen 5 korkeudelle. Laivamatka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä useimmat baarit olivat kiinni, matkustajia oli vähän ja kauppojakaan ei ollut koluttavaksi asti. Lisäksi unohdin kirjan ja läppärin kotiin. Positiivista Tallinkiin verraten oli kyllä se, että kiinniolevassa baarissa oli oikein mukavaa torkkua loppumatka, kunnes vihdoin kuulutettiin, että Tallinnassa ollaan.
Kipin kapin laivasta päästyämme kurvailimme yöksi Tallink Pirita Spa-hotelliin, joka on tullut minulle tutuksi jäätävän isosta koiramaksustaan (tällä kertaa 37 €) ja huonosta tuuristamme huoneen sijainnin suhteen. Tälläkin kertaa saimme roudata tavarat ja koiran ensin rappuja ylös, sitten pari sataa metriä pitkän käytävän toiseen päähän ja vieeeelä kerran kapeat kierreportaat ylös toivoen, että Mikillä ei olisi aamulla esimerkiksi ripulia tai muutoin kovin kauheaa kiirettä päästä ulos.
 |
| Kuva |
Runsaan kolmen tunnin kuluttua saavuimme näyttelypaikalle Narvan Vana-Olginaan, joka osoittautui superihanaksi, vehreäksi camping-alueeksi, jonka kaunis puistoalue oli viikonlopuksi varattu näyttelyn käyttöön. Paikka on kyllä heittämällä yksi kauneimmista näyttelypaikoista, joissa olen käynyt. Maksettuamme kolmen euron parkkilipun, meidät ohjattiin mutaiselle pellolle hevosaitauksen viereen parkkiin, josta sitten rullasimme Mikin kehänlaidalle, josta löytyikin heti mukavia suomalaisia kilpakumppaneita. Olimme siis reissussa ainoastaan Mikin kanssa, toiveenamme saada sille Eestin SERT ja sitä myötä Eestin muotovalion arvo. Tämä tavoite täyttyi heti ensimmäisenä päivänä, kun Mikki voitti urokset, sai haluamamme sertifikaatin ja oli lopulta rotunsa paras.
 |
| Voi elämä mun ilmettä! :D Kuva: Jaana Karvinen |
Täytyy muuten vielä mainita, että urheiluhenki kehän laidalla oli kerrassaan loistava. Mekin pääsimme pakoon sadetta "kilpailijan" telttaan, jossa lopulta oli viisi koiraa, yhdeksän ihmistä ja hervottoman hilpeä ja innostava tunnelma! Tämä ei valitettavasti ole aina itsestäänselvää eräiden rotujen kehien laidalla. Ihmiset, näytteilleasettajat, kehäsihteerit, parkkipojat,tuomarit, makkaranmyyjät ja muut tyypit tekevät näyttelyiden ja harrastusen fiiliksen ja joskus sitä toivoisi, että muistettaisiin, että koiranäyttelyt ovat vain harrastus ja ne "väärän leirin" ihmisetkin ovat ihmisiä, jotka harrastavat koiria ilokseen ja rentoutuakseen, eivät vihollisia, joita vastaan on käytävä vähintään kylmää sotaa.
Näyttelypaikalla oli siis vaikka mitä oheisjuttuja: tarvikemyyjä, hieno valokuvauspaikka, hevosratsastusta, kanoja, uimaranta, kalastuspaikka, lehmiä, pari laivaa, lapsille keinu... Halutessaan paikanpäältä olisi varmaan voinut vuokrata tasakylkisen komion mallisen pikku mökinkin, niin kehään olisi päässyt suoraan ovelta.
Koska näyttelypaikka oli niin kiva, päätimme jäädä ryhmiin. Kello alkoi olla jo lounas, joten suuntasimme alueen ainoaan ruokapaikkaan, jossa myytiin jotain grillieväitä, sämpylää, pullaa ja kahvia. Minä otin lihaa juustokastikkeessa perunoilla ja Jaana kanaa samoilla lisukkeilla. Lisäksi annokseen kuului jonkin sortin hapankaalisalaatti. Perunat olivat hyvin öljyisiä sekä al dente ja liha ja kana olivat jauhelihapihvejä, makuelämys vailla vertaa. Perunat ja salaatti jäivät lautaselle, mutta tunnelma ainokaisen, noin 10-metrisen pöydän ääressä oli hyvä ja lihasta ei tullut vatsanväänteitä!
Ryhmäkilpailusta ei tullut sijoitusta, mutta saimme makoisat naurut kaatosateessa ja ukkosessa hittimusan tahtiin käydyistä rivakoista ryhmäkilpailuista. Kamat märkinä starttailimme automme kohti hotelli Ingeriä, jonka oletimme olevan ihan OK.
 |
| Matkanvarrelta bongattu ortodoksikirkko |
Myös Ingerissä oli tympeä ja vähäpuheinen respa, kokolattiamatot ja trooppisen kuuma ilmasto. Näkymät huoneesta olivat viereisen talon parkkipaikalle sekä kadulle, jossa sijaitsi naapurihotelli, joka menee kokeiluun, jos joskus vielä Narvaan eksymme. Pikaisen shoppailu- ja ruokailupiipahduksen jälkeen olimme valmista kauraa nukkumaan, joskin yöunet olivat hyvin katkonaiset kuumassa huoneessamme, siitä huolimatta, että ikkuna oli auki.
Aamusella heräilimme kaikessa rauhassa. Ajatuksenamme nimittäin oli, että jos sataa, lähdemme Tallinnaan viettämään pyhäpäivää, mutta mikäli ei, käydään vielä näyttelyssä. Aamulla taivas oli lyijynharmaa, mutta ei satanut, joten Mikin ulkoilutettuamme, pestyämme ja föönattuamme suunnistimme toiveikkaana aamiaiselle seuraten melkoisen kovalla soivia listahittejä paikkaan, josta ravintola löytyi.
Aamiaisella oli tarjolla juotavaa jugurttia sekä viileäksi jääneitä lämpimiä ruokia: nakkeja, sianlihapullia, munakokkelia ja harmaata parsakaalia sekä perinteisiä juustoja ja leikkeleitä paahtoleivän, ja vain paahtoleivän, kera. Aamiaisen kylkiäiseksi sai ottaa kääretorttua (sokerikakkupohja ja makeuttamatonta kermavaahtoa), ananasta ja hunajamelonia. Lisäksi saimme katsoa, kun aamiaistarjoilija sätti keittiötyöntekijää kovaan ääneen avonaisen tiskin takana. Paahtoleivät syötyämme koitimme toipua huonosta omatunnosta aiheuttamaamme ruokahävikkiä kohtaan, haimme Mikin sekä tavaramme ja palautimme huoneen avaimen respalle. Ennen näyttelyyn menoa kaasutimme eilisestä viisastuneena Rimiin ostamaan lounaaksi paistopisteen herkkuja ja saavuimme kehälle puolisen tuntia ennen havannankoirien alkua.
Havannankoirat arvosteli romanialainen all-rounder -tuomari Petru Muntean ja Mikki päätyi jo toiseen otteeseen rotunsa parhaaksi! Voi ilon päivää! Arvostelussa luki pelkkää hyvää, josta olimme kovin iloisia, vaikka toki tiedostamme Mikin virheet itsekin. Kohtasimme näyttelypaikalla vielä virolaissyntyisen, jenkkitaustaisen kauniin tiibetinterrieripennun omistajineen. Tokihan pentua piti päästä lääppimään ja sörkkimään, tykkäsin pojasta kovasti: kaunis, vankka, neliömäinen ja reipas nuori mies! Pentu oli ollut ROP-baby ja myöhemmin luimme sen voittaneen koko näyttelyn BIS-babyn.
 |
| Kuva: Jaana Karvinen |
Laivaan päästyämme kirmasimme pikku lampaiden lailla kahvilaan ja tilasimme "mehevät pekonihampurilaiset", jotka valitettavasti jatkoivat reissumme tahatonta ruokateemaa, eli kulinaristista kauhua. Pihvien liha oli kaiketi päässyt pilaantumaan, sillä se maistui ja haisi niin kiintoisalta, että syömättä jäi. Syötyämme sämpylän ja ranskalaiset pihvin ympäriltä hoksasimme, että olisihan niistä ehkä voinut valittaa. No, ensi kerralla sitten. 0/5, Eckerö Line! Loppumatkan kuuntelimme kontekstissaan ihan taitavahkoja karaokelaulajia, keskustelimme lahtelaisen mieshenkilön kanssa paperikoneiden asentamisesta ja Riikan automuseosta sekä siitä, että "koiranäyttelykieli" kuulostaa Paperikonemiehen mielestä latinalta.
Kuten aina, hyvätkin reissut loppuvat joskus ja muistot jäävät elämään. Narvan reissusta päällimmäisenä tullaan varmasti meidän keskuudessamme muistamaan Mikin valioituminen, ihana ja kannustava urheiluhenki havannakehällä, huonot hotellivalinnat, mielenkiintoiset ruoka-annokset sekä itse Paperikonemies.
